Pekka Kilpeläinen toimii tutkimusjohtajana Oulun yliopistossa.
Erilaiset terveyttä mittaavat sensorit alkavat olla osa ihmisen arkipäivää – mitä hyötyä ja mitä haittaa näkisit tällaisessa mittaamiskulttuurissa olevan?
Itsensä mittaamisesta on ainakin se hyöty, että opitaan seuraamaan omaa terveyttä ja hyvinvointia. Mitattaessa opitaan näkemään samalla, miten mikin tilanne, tekijä tai toiminta (esimerkiksi ravinto, nukkumisen määrä, liikkuminen) vaikuttaa mitattaviin suureisiin ja vaikkapa hyvinvointiin. On mahdollisuus oppia ja motivoitua tekemään hyviä valintoja. Mittaamalla voi tunnistaa ajoissa myös tautitiloja.
Korkean verenpaineen huomaaminen aikaisin on aina hyödyllistä. Jos huomaa sairastavansa influenssaa tavallisen flunssan sijasta, nopeasti aloitetulla lääkityksellä voi vaikuttaa, kun taas normaaliin flunssaan ei juuri lääkitystä ole. Geenitesteillä voi löytää omat terveysriskinsä ja osaa varoa niille altistavia tekijöitä.
Haittana voi olla tulosten tulkinnan ymmärtämättömyys. Hieman koholla oleva riski jollekin kansantaudille saattaa masentaa, vaikka käytännössä riski olisi hyvin pieni. Huomio voi keskittyä mittaustulosten perusteella myös hyvin kapeasti joihinkin tiettyihin asioihin, kun terveys on monen tekijän summa. Pelkkä mittaaminen ei hoida taikka paranna ketään. Elintapamuutosten tekeminen jää aina henkilölle itselleen.
Millaisia terveyden mittaamisen tutkimuskohteita teillä on meneillään?
Julkisissa tutkimushankkeissa teemme juuri tällä hetkellä töitä stressihormoni kortisolin ja kuona-aine urean mittausten kanssa. Meillä on pitkäaikaisena tavoitteena myös insuliinin mittaaminen syljestä. Olemme laajasti tekemisissä myös mikrobiologian liittyvien mittauksien kanssa. Niistä osalla on merkitystä myös terveyden kannalta.
Jos katsotaan laajemmin, niin millaisia terveyden mittaamisen trendejä näet olevan meneillään?
Itsemittaaminen. Usein ei niinkään perinteisenä diagnostiikkana, vaan esimerkiksi älysormuksen tai kellon avulla. Terveydenhuollon mittauksissa vieridiagnostiikan tekeminen on yleistymässä jonkin verran. Isot laboratoriot ovat usein entistä kauempana terveydenhuollon yksiköistä. Työterveyden huoltoon saattaa lähivuosina tulla aiempaa vahvemmin mukaan terveysriskien arviointia biomarkkereiden mittauksien perusteella. Siihen on aivan viime vuosina tullut ensimmäisiä luotettavia välineitä. Sitä kautta yksilöllinen terveydenhuolto tai lääketiede alkaa vähitellen tulla arkipäivän terveydenhoitoon mukaan. On mielenkiintoista nähdä, kiinnostuvatko vakuutusyhtiöt meillä ja muualla näistä mittauksista.
Miten terveyttä ja hyvinvointia saatetaan mitata tulevaisuudessa, kun tutkimus ja teknologia kehittyvä ja markkinoille tulee kaupallisia kuluttajatuotteita?
Nuo yllä mainitut laajemmat yksilölliset riski- ja terveyskartoitukset tehdään varmasti niin, että asiakas ottaa näytteen itse tai otattaa verinäytteen työterveydenhuollossa. Näyte sitten lähetetään kauemmaksi spesiaaliosaamista vaativaan analyysiin. Hinta kuitenkin pysyy yksittäisissä kymmenissä euroissa. Hieman samanlainen toimintatapa kuin geenitesteissä nykyään, mutta verinäytteistä nämä määritykset todennäköisesti tehdään vielä seuraavat 10 – 20 vuotta ainakin.
Paljon on tulossa älyvaatteita ja joustavia sensoreita, jotka voitaisiin laittaa iholle ja mittaamaan siinä yksittäisiä tai muutamia tekijöitä. Tällaista iholta mittaamista on nykyään jo esimerkiksi joidenkin älysormusten tekemä ihon elektrodermaalisen aktiivisuuden mittaus.
Toki iholla tai ihon läpi voidaan mitata pulssia, lämpötilaa ja sykevälivaihtelua, sekä optisilla menetelmillä tai mikroneulojen avulla aivan ensimmäisiä merkkiaineita (glukoosi).
Joustavat iholta mittaavat sensorit voisivat aikaa myöten mitata myös hien mukana iholle tulevia yhdisteitä. Laktaatti ja lääkeaineiden pitoisuudet olisivat niistä luultavasti lähimpänä tulevaisuudessa kiinnostavimmat.
Iholta mittaaminen olisi merkittävintä silloin kun on kyse tekijöistä, joita pitäisi seurata suhteellisen jatkuvasti ja kotioloissa. Kenties hien mukana ihon pinnalle voisi kudoksista tulla merkkiaineita, jotka verinäytteissä peittyisivät esimerkiksi muiden proteiinien alle.
Mitä koronapandemia opetti tiedemaailmalle mittaamislaitteiden kehittämisestä käytännön sovelluksiksi? Silloinhan kehitettiin nopeasti muun muassa pikatesti.
Sen, että yhteistyö kannattaa ja yhdistämällä voimavarat uhkan edessä pystytään kehitystyötä nopeuttamaan huomattavasti. Se todennäköisesti opetti myös ihmiset ostamaan pikatestejä ja käyttämään niitä. Sekä huomaamaan kuinka helppoa niillä mittaaminen on.
Millaisia biosensoreita on nykyisin käytössä ja onko niillä mahdollisuus kehittyä käytännön välineiksi arkielämässä?
Yleisin biosensori on todella yleinen. Eli diabeetikot mittaavat verensokerin pitoisuuden lähes aina biosensorimittauksella. Sekin osoittaa, että kun kotona mittaaminen ja toistuva mittaaminen on välttämätöntä, biosensori saadaan luotettavaksi ja teollisessa mittakaavassa valmistettavaksi. Glukoosisensori tosin on mittausperiaatteeltaan kaikkein ”helpoimpaan” ryhmään kuuluva, eli käyttää entsyymiä tunnistamaan analyytin ja tuottamaan suoraan mitattavan signaalin.
Terveydenhoitoon liittyvien biosensoreiden myynti on noin kaksi kolmasosaa koko sensoreiden markkina-arvosta. Tästä valtaosa on nimenomaan vieri- ja kotitestaukseen meneviä sensoreita. Glukoosin mittauksen lisäksi on ainakin kolesterolitestejä, lääkeaine- & huumetestejä ja raskaustestejä.
Useita biosensoreita käyttäviä mittalaitteita on ollut tarjolla ainakin elintarviketeollisuuteen, mutta läpilyönti on jäänyt puuttumaan. Lähivuosina yhdeksi suurimmaksi sensorimarkkinoiden kasvualueeksi on arvioitu maataloutta.
Mitä terveyden osa-aluetta olisi järkevintä mitata biosensoreilla tai pikatesteillä tavallisen ihmisen elämässä?
Viitaten edelliseen, verensokeria, mikäli se on ongelmana. Muutoin virusinfektioita. Todennäköiesti myös tulehdusarvoja. Ravitsemusterveyteen liittyviä merkkiaineita ilman muuta, mutta niitä mittaavia testejä on markkinoilla toistaiseksi vain parille merkkiaineelle. Stressiä ja palautumista voi seurata myös älysormuksilla ja kelloilla. Niiden seuraaminen tarjoaa hyödyllistä oppia rasituksesta ja palautumisesta. Kortisolin seuranta lisäisi stressiseurannan herkkyyttä ja voisi auttaa erityisesti burn-outista toipumisen seuraamista.
Kuinka merkittävä tekijä kustannusten säästö terveydenhoidossa on omatoimisen terveyden tilan mittaamisessa?
Tähän en osaa antaa lukuja. Yleisesti sanotaan, että ennaltaehkäisyllä voidaan saada isoja säästöjä. Itsensä mittaaminen ja riskein seuranta on osa ennaltaehkäisyä.
Kortisoli on tärkeä hormoni elimistössä, ja sen tasoa voidaan mitata. Mitä kortisolitaso kertoo yksilön kulloisestakin terveydentilasta?
Se kertoo stressaantuneisuudesta, sekä fyysisestä että psykologisesta stressistä, mukaan lukien ahdistuneisuuden. Mikäli henkilön normaali kortisolitaso on tiedossa, kortisolin mittauksilla voidaan seurata tarkastikin henkilön päivittäistä stressiä ja rasitusta. Kortisolin stressivasta (miten kortisoli reagoi stressiärsykkeeseen) kertoo myös vakavasta uupumisesta ja normaalin stressireaktion palautumisesta.
Milloin ja millaisilla ihmisillä kortisolin säännöllinen mittaus on järkevää? Lapsilla, vanhuksilla vai uraputkessa olevilla?
Urheilijoilla, ja kenellä tahansa, joka epäilee omaa jaksamistaan tai on kiinnostunut tietämään, miten reagoi erilaisiin tilanteisiin.
Uupumus ja stressi tuntuvat olevan nykyihmisen kansantauti. Onko mahdollista, että kortisolia mittaamalla voisimme helpottaa oloamme?
Ei pelkällä mittaamisella. Hyvä kysymys. Mutta mittaaminen saattaisi saada jääräpäisimmänkin suorittajan ymmärtämään, että nyt on syytä hellittää tahtia.
Onko stressi aina kielteinen asia?
Stressi on välttämätön elämälle ja asioiden aikaan saamisella. Stressivasteen olemassaolo on pelastanut lukemattomia ihmishenkiä kivikaudesta lähtien. Ilman stressipuusteria ihmisestä puuttuu paljon. Voi ajatella esimerkiksi työuupumuksesta kärsivää. Häneltä pahimmassa tilassa stressivaste on jo lamaantunut. Pitkäkestoinen jatkuva stressi on pahasta. Se voi saada esimerkiksi aineenvaihdunnan pahasti sekaisin (veren sokerin säätelyn), vaikuttaa haitallisesti muistiin ja vastustuskykyyn.
